Säröt Meissä

Koska asumme pienellä paikkakunnalla, on sanomattakin selvää, että menneisyyttä on täällä osattava katsoa silmästä silmään sillä ennen pitkää se kävelee varmasti vastaan jonkin kulman takaa.

Koen meidän tilanteen jonkinlaisena ihmiskokeena. Varmaan tuolla ylhäällä joku katsoo tätäkin showta ja tekee muistiinpanoja ruutuvihkoon.

Kuinka sopeudumme elämään trauman jälkeen ja mitä tapahtuu kun ihmisten elämät ovat linkittyneet toisiinsa tällaisessa tilanteessa? Uskoisin, että yleisimmin uskottomuuden ollessa kyseessä jokainen osapuolista pyrkisi mahdollisimman kauas sen aiheuttaneista henkilöistä. Entä kun se ei ole välttämättä mahdollista?

Mielenkiintoista eikö? Voin valottaa, että itse koehiirenä melko ahdistavaa välillä, mutta pakko myöntää, että ainakin osa koehenkilöistä sopeutuu tilanteeseen kohtalaisen hyvin. Ihminen on sopeutuvainen varsinkin jos annetaan aikaa ja rauhaa ottaa tilannetta haltuun.

Oliko tämä mielestäsi erikoinen näkokulma tilanteeseen?

Jäljilläni– koehiiri nro 1

Suhteen paljastuttua luin, että yksi tapa käsitellä tunteita on kirjoittaa kirje niitä koskevalle henkilölle. Kirjettä ei ole tarkoitus lähettää (varsinkaan tällaisessa tilanteessa), vaan tarkoitus on kirjoittaa mitä haluaisi toiselle kertoa. Tätä kautta omia ajatuksia ja tunteita saa ”tuuletettua” ilman että tarvitsee katua myöhemmin sanomisiaan.

Tämän kirjeen kirjoitin Hänelle. Kirjoitin monia muitakin ja osa asianosaisista on saanut lukea omansa. Tätä en lähettänyt -syystäkin!

”Hei,
ensinnäkin haluaisin tietää, mitä sulle kuuluu? Miten jaksat? Kaikesta huolimatta olen huolissani myös sinusta.
Rehellisesti sanoen mulla on sua ikävä. On vaikea myöntää sitä, sillä kukaan muu ei varmasti ymmärtäisi. En oikeastaan edes itse ymmärrä. Ikävä on erikoinen tunne. Se tulee ja menee, eikä siitä oikein ota selvää… Välillä se tulee kuin hyökyaalto ja peittää varpaista sormenpäihin asti. Sitten se taas menee ja saan taas hengittää.

Me puhuttiin siitä, että tuntui kuin oltaisiin eletty kahdessa eri ulottuvuudessa. Muistatko? Ne yhteiset pienet hetket oli niin outoja ja niin irrallisia kaikesta muusta elämästä…

Olen miettinyt, että ehkä kaipaan vain sitä, että elämä tuntui silloin tavallaan olevan täynnä iloa ja onnea? Vaikkakin vain sen pienen hetken… Tapaamisiin liittyi kuitenkin ilon lisäksi aina tumma pilvi pään päällä, koska me tiedettiin varmasti molemmat tekevämme väärin!

– Ja entäs se syyllisyys!! Tunsitko sinä sitä? Senkin haluaisin kysyä. Miten selvisit sen kanssa? Miten selviät sen kanssa nyt?

Minulla on ikävä elämän hauskuutta, kepeyttä, leikkisyyttä ja tyhmiä vitsejä.
Naljailua, jota vain me ymmärsimme.
Kaikki tuntuu nyt niin raskaalta ja vaikealta. Ihan kaikki. Kaipaan käsiäsi ympärilläni ja silmiesi viereen muodostuvia ryppyjä kun hymyilet. Kaipaan monia asioita. Tiedän, että se on typerää, mutta minun on oltava itselleni rehellinen ja hyväksyttävä, että jätit minuun merkkisi, vaikka et sitä haluaisikaan.

Vetosit minuun, etten saisi koskaan muuttua. En ole varma tarkoititko sisäistä vai ulkoista minua. Et tainnut ymmärtää, että sinä muutit minut jo. Vaikutit minuun. Veit mukanasi paljon ja jätit sotkun taaksesi.

Vaikka yhteiset hetket olivat mukavia, aika useasti minusta tuntui, että jätit sanomatta paljon. Sulkeuduit jonnekin omaan mieleesi ja jäit sinne. Epäilin vahvasti sinun tarkoitusperiä, koska et juuri puhunut. Ei sillä, että meillä olisi juuri ollut sellaiselle aikaa tai mahdollisuuksia. Kohtaamiset olivat aina niin lyhyitä, että kaikki oikeasti tärkeä tuntui jäävän sanomatta. Usein mietin, millaista olisi ollut jos meillä olisikin ollut aikaa kommunikoida. Olisimmeko huomanneet, että emme ymmärrä toisiamme lainkaan vai olisiko suhteemme syventynyt entisestään? Tätä emme koskaan saa tietää.

Ei sillä oikeastaan ole väliäkään. Se elämä on mennyttä. On tehtävä suuria päätöksiä ja niihin sinä et saa vaikuttaa tai liittyä millään tavalla.

Välillä toivon, että voisin puhua kanssasi. Tiedän etten voi. Mutta joskus toivon että voisin saada edes pienen rauhallisen hetken puhua… toisaalta pelkään että kuulisin vain asioita, joita en haluaisi kuulla. Ehkä haluaisin vain pyytää anteeksi.

En tiedä mitä elämältäsi toivot, mutta toivon sinulle kaikkea hyvää. Koetan vähäisten mahdollisuuksieni mukaan vaikuttaa siihen positiivisesti. Toivon myös että kaikki olisi tapahunut jotenkin toisin. Anteeksi, että en ollut tarpeeksi vahva ja viisas lopettamaan suhdetta ajoissa. Anteeksi, että annoin sen mennä niin pitkälle. Olisimme voineet pysyä päätöksessämme. Olla jyrkempiä. Ehkä olisimme säästyneet tältä kaikelta. Ehkä perhe-elämämme eivät olisi nyt niin rikki. Ja ennen kaikkea olisimme säästäneet niin paljon rakkaidemme tunteita. Ehkä myös omiamme.

Kiitos kun olit positiivinen ja tsemppasit kaiken suhteen. Kiitos kun sait minut hymyilemään ja nauramaan.

Toivottavasti tiedät mitä haluat elämältäsi ja pidät siitä kynsin ja hampain kiinni. Se on sen arvoista.”

Tätä kirjettä en oikeastaan halua sen tarkemmin purkaa osiksi. Tuolloin tunteeni olivat kuin pyöremyrsky aavikolla. Onneksi jälkeenpäin on hieman tyynempää 🙂

Jäljilläni – Palavan rehellisesti teidän oma urponne. 

Vuosi on lopuillaan -luojalle kiitos siitä(!!), sillä olen täysin valmis uuteen (toivottavasti parempaan) vuoteen. Haluan jättää tämän kamalan vuoden taakseni ja toivoa, että ensi vuosi on monin tavoin parempi. Toivelista tulevalle vuodelle ei suinkaan ole pitkä (tai ei ainakaan kovin pitkä??).

Toivon:

*Teveyttä itselleni ja kaikille läheisilleni, sillä tiedän ettei se ole itsestään selvyys.

*Rohkeutta oppia uusia asioita ja toteuttaa unelmiani. Rohkeutta tarttua vaikeisiin asioihin ja käsitellä niitä.

*Anteeksiantoa niin itse itselleni kuin henkilöiltä, joita olen loukannut.

*Viisautta kuunnella järkeä, eikä olla vain tunteiden vietävissä.

*Rakkautta. Toivottavasti sitä vielä jostakin riittää…

*Ymmärrystä.

*Hyviä (syvällisiä) keskusteluja.

*Naurua ja iloa (jota tänäkin vuonna on onneksi riittänyt kaikesta huolimatta).

Kohtele meitä hyvin vuosi 2026, ole niin kiltti 🩷

Mitä sinä toivot vuodelta 2026?

Jäljilläni -yhä etsimässä itseään…

Tunteet vie edelleen vuoristorataa ja huomaan olevani herkempi tunteiden vaihtelulle kuin aiemmin. Tunteiden vaihtelu on lähes samankaltaista kuin teinivuosina siinä mielessä, että tunteiden tullessa ne ovat voimakkaampia ja saattavat vaihtua ilosta suruun tai onnesta mielipahaa saman iltalenkin aikana moneen kertaan. Tervetuloa takaisin teinivuodet??

Viime aikoina olen pohtinut edelleen onnellisuutta. Sitä, tunnenko itseni onnelliseksi ja mikä ylipäätänsä saa minut onnelliseksi. Tarkoituksenani oli kirjoittaa joka päivä ylös kolme asiaa, joista olen kiitollinen ja onnellinen, mutta on varmaan sanomattakin selvää, että ruuhkavuosien keskellä en ole muistanut jatkaa listaa AIVAN joka päivä. Hiljalleen lista silti kasvaa…

Olen nyt ymmärtänyt, että olen ollut pitkään melko onneton. Tietenkin olen kiitollinen lapsista ja kodista ja kaikista ihanista ihmisistä joita elämässäni on. Varmasti juuri siksi tuntuu todella väärältä todeta, että en silti ole täysi onnellinen. Jossain sisimmässäni on aukko, jota en vain saa täytettyä, enkä tiedä mikä sen täyttäisi. Siksi valitsin asiaan uuden lähestymistavan…

Jos en itse voi tehdä itseäni onnelliseksi niin ehkä tehtäväni on tehdä muita ihmisiä onnelliseksi? Jos onnellisuus vaikka sitä kautta löytäisi minutkin?

Haluan tehdä onnelliseksi mieheni, lapseni ja kaikki läheiseni. En vielä tiedä, mitä se tarkalleen ottaen vaatii, mutta sen aioin silti tehdä. Suurin este tällä hetkellä on väsymys. Tunnen itseni aikaansaamattomaksi, laiskaksi ja väsyneeksi, ajoittain myös näytän siltä (sanoivat artikkelit mitä tahansa- mustat silmänaluset eivät ole muotia!!).

Jopa tyttäreni totesi eräänä iltana, että kun sä olet aina niin väsynyt etkä jaksa mitään. Tämä kommentti ei ehkä ollut tarkoitettu niin, mutta se pisti silti ajattelemaan. Yritänkö riittävästi? Annanko lapsilleni riittävästi aikaa ja teenkö heidän kanssaan riittävästi asioita? Jokainen vanhempi varmasti tietää, että itsesyytökset lasten kasvattamiseen liittyen ovat inhottavia, mutta ikävä kyllä arkipäivää. Sitä pohtii onko tehnyt riittävästi, että heistä kasvaa sellaisia aikuisia, jotka pärjäävät tässä maailmassa ja antavat panoksensa yhteisölle jne jne sitä jatkuvaa paskaa… Kaiken maailman painostusta lisäävät koulu, hammashoitajat, terveydenhoitajat, sukulaiset, hoitotädit ja -sedät jne.

Lapset ovat minulle kaikki kaikessa. Heitä rakastan ehdoitta ja siksi haluaisin antaa heille tässä maailmassa sen, mikä tekee heistä onnellisia🤍

Mikä tekee sinut onnelliseksi? Oletko miettinyt asiaa? Onko siihen kysymykseen helppo vastata??

Onnellisuutta etsimässä… Jäljilläni.

Tässä sarjassa päiväkirjamerkintöjäni mitenkään niitä sensuroimatta. Näitä lukiessa muistan mitä ajattelin tuolloin ja tajuan myös, kuinka pitkän matkan ajatustyötä olen tarponut eteenpäin. Ja hyvä niin. Polku on ollut pitkä ja kivikkoinen, eikä loppua sille näy vieläkään, mutta elän toivossa, että suunta on oikea.

”Takana kokonainen kuukausi. Pieniä valon vilahduksia välillä näkyvissä. Taistelen paljon itseni ja mieleni kanssa. Sen kanssa miten minun pitäisi käyttäytyä ja miten ristiriidassa siihen ajatukseen silti käyttäydyn. Olen niin rikki kuin ihminen voi olla. Pirstaleina. Toivon vain, että pystyn lasten silmissä näyttämään melko normaalilta.  Tunnen katumusta aina kun olen hetken iloinen tai hymyilen. Aivan kuin en saisi tuntea mitään hyvää enää koskaan. Se tuntuu väärältä.

Itken myös edelleen lähes päivittäin. Tunteiden tullessa ne tuntuvat vahvoina. Hetkittäin ylitsepääsemättömiltä. Tuntuu myös että tarvitsen taas paljon aikaa itselleni. Siksi kävelen mielelläni tai lähden töistä aiemmin, jotta ehdin hetken istua autossa rauhassa jossain pikkutien mutkassa tai parkkipaikan perällä. Taistelen välillä ikävää vastaan, vaikka nyt tiedän että sekin on valhetta. Ikävä ei niinkään kohdistu enää henkilöön, vaan enemmänkin tunteeseen.

Päivä kerrallaan.”

Jos ei ota selvää,
mihin ahdistus liittyy,
se alkaa liittyä kaikkeen.

(Wikström 2025)

”Oletko ajatellut, että saattaisit olla masentunut? Pitäisikö sinun käydä juttelemassa asiasta jonkun ulkopuolisen kanssa? ”

Varmaan olisi ollut viisasta käydä? Kynnys hoitoon hakeutumiselle on erittäin korkea monestakin syystä. Koen, että tunteet ovat raskaita ja välillä kuluu viikkoja ,että olo on aivan kauhea. Koko ajan itkettää ja mieli on matalalla, eikä mikään oikein tunnu tuovan iloa… Sitten taas toisaalta perässä voi tulla monta viikkoa ilman raskaampia ajatuksia.

Kuitenkin, kaikillahan meillä on huonot hetkemme? Olen yrittänyt muistaa, että ahdistus, pettymys ja suru ovat vain tunteita ja menevät ohi aikanaan. Tulee muita tunteita ja niin edelleen… Koen, että mielenterveysongelmat ovat varmasti todellinen ongelma nyky-yhteiskunnassa, mutta omista henkilökohtaisista kipupisteistä puhuminen ulkopuoliselle ei tunnu minun mielestäni hyvältä ajatukselta. Se ahdistaa minua enemmän kuin ajatus ahdistuksesta. En tiedä voitteko ymmärtää mitä tarkoitan?

Kaipaisin kuulla sinun kokemuksiasi terapiasta? Oliko sinne vaikeaa hakeutua? Miltä ensimmäinen käynti tuntui?

Ymmärrän, että minulla on varmasti käsittelemättömiä (tai vaillinaisesti käsiteltyjä) traumoja, jotka vaikuttavat edelleen nyt ja tulevaisuudessa. Pohdin kuitenkin, onko kaikkia haavoja pakko avata uudelleen, jotta voi jatkaa elämää? Tulevatko ne tosiaan vaikuttamaan käytökseeni tulevaisuudessakin vai onko traumoillakin parasta ennen päiväys???

Pyysin tekoälyä keksimään minulle ajatuksen ahdistuksesta:

Se ei kerro, mikä on vialla – se vain sanoo, että jokin on.

Jäljilläni – ehkä vähän ahdistunut?

Lähde:

Wikström, S. 2025. 102 oivallusta elämästä.

Tässä sarjassa päiväkirjamerkintöjäni mitenkään niitä sensuroimatta. Näitä lukiessa muistan mitä ajattelin tuolloin ja tajuan myös, kuinka pitkän matkan ajatustyötä olen tarponut eteenpäin. Ja hyvä niin sillä polku on ollut pitkä ja kivikkoinen, eikä loppua sille näy vieläkään, mutta elän toivossa, että suunta on oikea.

Pettäjän päiväkirja olkaapa hyvät:

”Melkein 2 viikkoa on mennyt. Homma menee niin, että joka kerta kun alan tuntea pientä rauhaa tai ajatella palaavani edes hieman entiseen vetää joku maton jalkojen alta. Joku keksii Jotakin mikä heittää ajatukset taas uudella kiertoradalle.

En voi vaikuttaa siihen mitä pettäjämies puhuu omalle puolisolleen, mutta minua ihmetyttää edelleen haluaako hän todellakin valehdella vai olemmeko kenties olleet täysin eri ulottuvuudessa kun kaikki tapahtui? Miten ajatuksemme voivat erota niin paljon toisistaan? Huomaan kuinka erilaisia olemmekaan ja kuinka vähän oikeasti tunsimme toisiamme. En voisi enää kuvitellakaan että viettäisin hänen kanssaan  yhtään aikaa… En toisaalta myöskään syytä häntä varsinaisesti mistään. Kaikkihan on sallittua sodassa ja rakkaudessa vai mitä?

Ajattelen, että hän yrittää kai vain selviytyä tilanteesta tavalla, jonka katsoo itselleen parhaaksi. Harmi vain kun hänen puheensa vaikuttavat myös meidän parisuhteeseemme. Siksi olen hänelle vihainen. Hetkittäin todella vihainen.

Eilen oli yksi huonoimmista päivistä koko tänä aikana. Oikeastaan oli huonon päivä parisuhteessamme varmasti vuosiin. Olo on epävarma ja rikkinäinen. Sydän ja sielu on hajalla enkä saa hetken rauhaa ajatella, koska työt ja lapset. Ymmärrän kyllä, että miehelläni on tarve pitää minua silmällä, vaikka hän sanookin ettei halua niin tehdä. Hän kuvittelee että sopivan hetken sattuessa ryntäisin heti tämän toisen miehen kaulaan. Tämä ei kuitenkaan pidä lainakaan paikkaansa. Minulla ei ole minkäänlaisia haluja lähteä kulkemaan sitä tietä enää. Enkä usko, että hänelläkään on.

Tällä hetkellä pahinta on itsesyytökset ja se tunne, että oikeastaan tunnen pettämisen lisäksi tehneeni kaiken päin mäntyjä koko parisuhteessamme. Keskustelujen myötä minulle tulee päivä päivältä enemmän sellainen olo, että en oikeastaan ymmärrä miksi mieheni on kanssani edelleen tai ollut nämä kaikki vuodet… Tunnun olevan tunnevammainen, huono vaimo, joka ei osaa osoittaa kiintymystä, rakkautta saati kiitollisuutta. Tunnen myös vihaa kaikesta tästä. Niin itseäni kuin miestäni kohtaan. Minua myös ahdistaa suunnattomasti.”

Tästä päiväkirja merkinnästä alkaa olla vuosi ja ajatukset ovat jatkaneet kulkuaan niinkuin elämä muutenkin. Silloin tuntiäui pahalta. Edelleen tuntuu pahalta kun palaa niihin hetkiin. Vielä on matkaa…

Jäljilläni -ei vielä perillä, mutta en enää ihan niin eksynyt.

Millainen ihminen on mielestäsi paha? Kysyin tekoälyltä, mikä tekee ihmisestä pahan ja sain vastauksen kategorioituna psykologiseen, moraalifilosofiseen, sosiaaliseen – ja kulttuurilliseen sekä yksilölliseen näkökulmaan. Tarkastellaan näitä lyhyesti…

Psykologisen näkökulman mukaan ihminen on ”paha” jos hänellä ei ole empatiakykyä. Hän ei koe syyllisyyttä tai myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan.

Moraalifilosofinen näkökulma oli vaikeaa tiivistää. Joten alla suora lainaus:

”Filosofit ovat pohtineet pahuutta vuosisatoja:

Kant ajatteli, että paha syntyy, kun ihminen tietoisesti asettaa omat halunsa moraalilain yläpuolelle.

Hannah Arendt puhui ”pahuuden banaaliudesta”: joskus ihmiset tekevät pahoja tekoja, eivät siksi että olisivat erityisen julmia, vaan koska he noudattavat sääntöjä, eivät ajattele, tai lakkaavat kyseenalaistamasta tekojaan.

Nietzsche taas kyseenalaisti koko käsitteen — hänen mukaansa “hyvä” ja “paha” ovat ihmisten luomia arvoja, eivät universaaleja totuuksia.”

Sosiaalinen ja kulttuurinen näkökulma muokkautuu ympäristön antamien vaikutteiden mukaan. Se, mikä on pahaa normaalisti, voidaan hyväksyä esimerkiksi sotatilanteessa.

Yksilöllisen näkökulman mukaan se mikä tekee ihmisestä pahan on oikeastaan valinnaista. Pahuus ei ole pelkkä tila, vaan teko tai sarja tekoja, joissa ihminen tietoisesti valitsee aiheuttaa kärsimystä, vaikka voisi toimia toisin.

Miksi joku tietoisesti valitsee aiheuttaa kärsimystä muille? Onko taustalla oma trauma? Vai haetaanko toisen pahalla ololla itselle jonkinlaista tyydytystä?

Voiko olla, että ihminen ajaa itsensä pahalle tielle? Eihän kukaan kuitenkaan ole paha syntyessään. Mikä muuttuu (tai puuttuu) jos kasvaa ”pahaksi”?

Voiko olla, että pahoilla teoilla halutaankin saada vastapuolelta reaktio joka vastaa omaan pahaan oloon? Näin omat ajatukset itsestä heijastuvat myös muiden sanoista ja teoista itseä kohtaan? Onko tässä mitään punaista lankaa havaittavissa?

Aivot menet solmuun kun näitä ajattelee, mutta koska tämä ajatus tuli mieleeni, halusin pohtia sitä hieman. Jos yrittää olla hyvä ihminen, mutta tekee pahoja asioita niin onko silloin pohjimmiltaan kuitenkin paha ihminen??

Jäljilläni – pieni filosofi

Älä uhraa hyviä asioita elämässäsi turhan onnen tavoittelun vuoksi; sillä on haitallisia sivuvaikutuksia. (Martela 2025)

Eräs mielenkiintoinen kirja, jonka luin hiljattain oli Fran Martelan:  Älä etsi onnea.

Kirjassa kehotetaan hyväksymään elämä kaikkine mutkineen sellaisena kuin se on. Suuren siirtymän eli jonkin elämän mullistuksen kohdalla Martela – joka seuraa muuten huomattavalta osin kirjassaan Marcus Aureliuksen oppeja – kehottaa hajottamaan asian moniin pieniin, jopa mitättömiin, osiin ja hyväksymään ne yksi kerrallaan.

Itseni ja ongelmieni käsittely lähti tästä ajatuksesta. Kokonaisuus tuntui käsittämättömän isolta ja pelottavalta peikolta, jota en pystynyt kohtaamaan, mutta ajan kuluessa peikko on kutistunut hiljalleen. Pala palalta käyn läpi itseäni ja ruodin ihmissuhteiden kiemuroita. Koitan päästä eteenpäin ja ymmärtää.

Ehkä Martelan sanoissa on jokin pointti?

Jäljilläni – ongelmia etsimässä?

Lähteet:

Martela, F. 2025. Älä etsi onnea.